Vinttura naulakko

Olin taannoin kivalla kurssilla kansalaisopistolla, inspiroiduin ja sain monta juttua valmiiksikin.
Rautalankainen naulakko jäi keskeen, vääntelin sen tänään valmiiksi.

Aika raskasta työstettävää tuo paksu rautalanka, ei meinannut  millään taipua tahtooni.
Siinä väännellessä mietin samalla itseäni, sitä ikävää puolta, jolle mikään ei kelpaa. Koskaan en ole kyllin hyvä, aina voi tehdä asiat paremmin. Pyrin täydellisyyteen sitä koskaan saavuttamatta. Koska en ole täydellinen, en ole mitään, ainoastaan huono ihan joka suhteen. 


Joskus on helpompaa, vaikka esimekiksi tämän blogin suhteen. Kirjoitan juttuja joita mielessä pyörii, haluan jakaa pieniä iloisia asioita. Kirjoitan ja postaan. Välillä taas kirjoitan, muokkaan ja lopulta poistan, jätän koko homman sikseen. Ahditun. Tunnen olevani huono ihminen, sillä kun en kerran koskaan voi kelvata itselleni, kuinka voisin koskaan kelvata yhtään mihinkään. Joksus en viitsi edes yrittää.

Nyt mielessäni nostin tämän "kissan pöydälle". Tiedän, tämä on loppuelämän pituinen projekti. Oppia riittämään itselleen, olemaan tyytyväinen vaikkei täydellisyyttä saavutakkaan. 

Takaisin siihen naulakkoon. Siitä tuli vähän epäsymmetrinen, sydänten lenkit evät ole keksenään samanlaiset ja reunojen kiekurat ovat ihan eri paria. Myös kohdat, josta liitin kappaleet toisiinsa, tuli vähän turhan paksut.

Päätin, että tämä menee silti seinälle. Olkoon se muistuttamassa siitä, että epätäydellinenkin voi olla kyllin hyvää.